HYPNOOSIN HISTORIA

On mahdotonta sanoa milloin hypnoosia on käytetty ensimmäisen kerran jo siitä
syystä että edelleenkään ei olla yksimielisiä siitä mitä hypnoosi on. Tämänhetkiseen hypnoosin määritelmään sisältyy se että tilanne on osapuolten yhteisestä sopimuksesta määritelty hypnoosiksi. On myös hyvin vaikeata sanoa mistä hypnoosin historia varsinaisesti alkaa, koska hypnoosille ominaisia elementtejä löytyy jo varhaisista kulttuureista.

Läpi ihmiskunnan historian on vallinnut uskomus, että erilaiset näkymättömät henkiset olennot tai voimat ovat monenlaisin tavoin vaikuttaneet ihmisten elämään. Meille on aina ollut vaikeata hyväksyä, että asioita vain tapahtuu ilman, että niille löytyy jokin selitys. Sairaudet ovat hyvä esimerkki tapahtumista, jotka saattavat sattua yllättäen ilman, että tähän useinkaan löytyy mitään varsinaista ulkoista syytä. Nykyajan lääketiede on kyennyt löytämään monille oireille ja sairauksille jo hyviä selityksiä mutta aikana, jolloin bakteerit, virukset jne. olivat tuntemattomia katsottiin yleisesti, että sairauden aiheuttajana oli henkien tai jumalien viha.

Varhaisissa kulttuureissa sairauden hoito siten kohdistettiin sen oletettuun aiheuttajaan, eli pyrittiin erilaisin seremonioin lepyttämään jumalaa tai manaamaan paha henki pois sairastuneen ruumiista. Primitiivisen parantamisen ja nykyajan koululääketieteen välillä onkin selkeä ero siinä, että jälkimmäisessä jopa mieleen liittyvien sairauksien hoito tapahtuu ilman erityistä seremoniaa tai rituaalia. Rituaalit ovat eri aikoina ja eri kulttuureissa olleet monimuotoisia vaihdellen rukouksista ja manauksista erilaisiin lepytyksiin ja uhrilahjoihin.

Tällainen rituaali on kuitenkin ollut monesti suhteellisen tehokas hoito ts. selvästi sattumaa useammin potilaat ovat kokeneet saaneensa siitä apua. Nykyisin tiedämme, että kun ihmisellä on erittäin voimakas odotus ja usko, että esim. hänen särkynsä lievittyy jonkin hoidon vuoksi, seuraa tätä usein kokemus siitä, että näin todella tapahtuu. Hyvin samantapaiseen mekanismiin perustuu ilmeisesti myös lääketutkimuksista tuttu palecbo-ilmiö.

Mesmerin magneettikenttäteoria
Hypnoosin isäksi kutsutaan usein itävaltalaista ”lääkäri-poliitikko-taiteilijaa” Franz Anton Mesmeriä (1734 – 1815), joka herätti aikanaan laajaa huomiota saamalla ihmisissä aikaan outoja kokemuksia ja hämmästyttäviä paranemisia. Hänen mukaansa ilmiötä alettiin tuohon aikaan yleisesti kutsua ”mesmerismiksi”. Tähän termiin liittyi vahvasti maagisia ja yliluonnollisia konnotaatioita, joista ilmeisesti juontaa juurensa edelleenkin sitkeässä istuvat käsitykset pimeiden voimien kanssa leikkimisestä tai paholaisen palvonnasta. Mesmer itse kutsui ”keksimäänsä” ilmiötä animaaliseksi magnetismiksi, koska päätteli magneettikenttiin vaikuttamalla saavansa ihmisissä aikaan paranemisia sekä erilaisia muita kokemuksia. Ranskan tieteellisen akatemian nimeämä komissio määrättiin tutkimaan Mesmerin lääkäripuuhia ja hänen verraten heppoiset magneettikenttäteoriansa oli helppo osoittaa perättömiksi. Häpäisty Mesmer muutti loppuelämänsä ajaksi lapsuudenmaisemiinsa Konstanz-järven rannalle, jossa vietti rauhallista elämää poissa julkisuudesta. Monet ”mesmeristeiksi” tai ”magnetisoijiksi” itseään kutsuvat henkilöt jatkoivat kuitenkin vaihtelevalla menestyksellä ilmiön selvittämistä ja vuonna 1818 Berliinin tieteellinen akatemia lupasi jopa palkinnon parhaalle ilmiötä käsittelevälle tutkimukselle.

Mesmeriä voidaan pitää kuitenkin merkittävän uranuurtajana hypnoosin tieteellisessä historiassa. Hänen väitöskirjansa perustui läheisesti sekä sen aikaiseen tieteelliseen tutkimukseen, että kliiniseen kokemukseen. Isaac Newton (1642 – 1727) oli julkaissut vuonna 1687 teoksen ”Philosphie Naturalis Principa Matemathica”, jossa esitettiin perusta klassiselle fysiikalle ja kirjan eräänä keskeisenä sisältönä olivat matemaattiset mallit taivaankappaleiden liikkeistä ja painovoimasta. Se, että Mesmerin tapaus sai suuret mittasuhteet johtui paljolti hänen persoonastaan tavastaan ”julkaista” tutkimustuloksiaan. Vaikka tieteellinen yhteisö osoitti hänen teoriansa ilmiöiden syistä (animaalinen magnetismi) virheelliseksi, on kuitenkin muistettava, että ilmiöt mitä Mesmer tuotti olivat edelleen selittämättä.

Braidin suggestioon pohjaava ”neuro-hypnoosi”
Merkittävän panoksensa hypnoosin historiaan antoi myös skottilainen silmälääkäri James Braid, jonka mielenkiinto heräsi vuonna 1841 hänen nähtyään Ranskassa vaikuttavan hypnoosiesityksen. Hän oli ensimmäinen, joka painotti ilmiön psykologista luonnetta ja pohjasi näkemyksensä puhtaasti suggestioon.
Braid pyrki aluksi kytkemään ilmiön hermoston tasolle kutsumalla sitä ”neuro-hypnoosiksi”, mutta ryhtyi myöhemmin käyttämään lyhyempää muotoa ”hypnoosi”, jonka johti kreikankielisestä unen jumalaa merkitsevästä sanasta. Braidkin pyrki tuomaan ajatuksiaan laajemmin esille, mutta kohtasi kollegojensa taholta pitkälle samanlaisen vastaanoton kuin Mesmer aikanaan.

Ranskan kaksi koulukuntaa
Laajempi akateeminen kiinnostus hypnoosia ja suggestiota kohtaan syntyi 1860-luvulla ranskalaisen maalaislääkärin Antoine Liebaultin saatua Nancyn yliopiston neurologian professorin Hippolyte Bernheimin innostumaan ilmiöstä.
Myöhemmin Ranskaan syntyi kaksikin erilaista koulukuntaa, jotka alkoivat käyttää suggestiota hoidoissa ja tutkimuksissa apunaan. Näiden koulukuntien vaikutuksesta Mesmerin aikoinaan esittämät magneettiset teoriat hylättiin lopullisesti.

Hypnoosi 1900-luvulla
Ilmiö siirtyi vähitellen tieteellisen tutkimuksen osaksi, joskin vasta 1990-luvun jälkeen voidaan sanoa sen olevan osa ns. Main-stream psykologiaa ja alaa käsitteleviä tutkimuksia ilmestyy yleisesti monissa psykologian ja neurotieteen tieteellisissä julkaisuissa. Tähän ovat vaikuttaneet tietotekniikan myötä tapahtunut aivojen kuvanatamismentelmien huikea kehitys ja se, että tajunnanilmiöt ovat tulleet uudelleen osaksi vakavaa tieteellistä tutkimusta. 1970- luvulla hypnoositutkimuksessa virisi aktiivinen keskustelu erityisen hypnoositila olemassaolosta ja tämä vei alaa huomattavasti eteenpäin. Tämä keskustelu on herännyt uudelleen 2000-luvun alkupuolella odotettavissa on, että tämä keskustelu tulee jatkumaan aktiivisena sillä tekninen kehitys jatkuu edelleen huimaa vauhtia ja uusia tuloksia on varmasti odotettavissa.

KESKEISET KÄSITTEET

Hypnoosin yhteydessä puhutaan usein suggestioista tai suggeroinnista. Usein myös kuulee kysymyksiä siitä miten hypnotisoidaan tai mistä tietää, että joku on hypnoosissa. Seuraavassa tarkastellaan näitä käsitteitä ja kysymyksiä sekä pyritään oikaisemaan joitakin hypnoosiin yleisesti liitettyjä harhaluuloja.

Suggestio
Termi suggestio tulee suoraan latinasta (suggestio = salaisvaikutus, mieleenjohdatus). Weitzenhoffer (1957) on määritellyt käsitteen seuraavasti:

”Suggestiolla ymmärretään sen antajan mitä tahansa verbaalista tai nonverbaalista, yksinkertaista tai monimutkaista kommunikaation muotoa, jonka tarkoituksena on saada henkilö (subject) kokemaan asioita tai toimimaan tietyllä tavalla, jota henkilö ei olisi muuten tuottanut.” (ks. jäljempänä esimerkkejä siitä minkälaisia suggestiot käytännössä voivat olla )

Tärkeää on tässä huomata, että suggestio ei sinällään liity suoraan hypnoosiin vaan suggestioita voidaan antaa aivan yhtä hyvin ilman hypnoosia. Hypnoosin ja suggestion suhde on ollut läpi hypnoosin historian kiistanalainen asia. Bernheim totesi jo vuonna 1892 Lontoossa järjestetyssä tieteellisessä kongressissa seuraavaa: ”…there is no hypnotism , there is only suggestibility”. Tämä tulkittiin siten, että hän katsoi, että erillistä hypnoositilaa ei ole olemassa vaan ihmiset vain reagoivat suggestioihin. Myöhemmin hän kuitenkin tarkensi sanomaansa toteamalla tarkoittaneensa vaan sitä, että suggestio on kaiken alku.

Tämä oli kuitenkin mielenkiintoinen rajanveto, sillä edelleen on mahdotonta sanoa milloin hypnoositila on läsnä ja milloin ei ja noin puolet hypnoositeorioista katsoo, että tällaista tilaa ei edes ole olemassa. Virallisen määritelmän (APA) mukaan hypnoosia on käytetty vain jos osapuolet ovat keskenään sopineet sitä käyttävänsä. Tämä on toistaiseksi järkevä kriteeri, koska muuten helposti luisutaan tilanteeseen, jossa melkein mihin tahansa vuorovaikutukseen voidaan sanoa liittyvän hypnoosia tai hypnoosin kaltaisia elementtejä. Tästä on lyhyt matka usein esitettyyn näkemykseen, että hypnoosia on kaikkialla, jossa ihmiset kommunikoivat keskenään ja tästä seuraa luonnollisesti koko käsitteen totaalinen vesittyminen.

Hypnoosi-induktio (hypnoosiin johdattamien)
Hypnoosin aikaansaamiseen (”hypnotisointi”) käytetään yleensä tietyntyyppisiä tekniikoita eli induktioita. Tyypillisessä induktiossa koehenkilöä pyydetään kiinnittämään katseensa johonkin pisteeseen tai esineeseen (piste seinässä, kynän kärki tms.) ja keskittymään hypnotisoijan sanoihin. Tämän jälkeen annetaan suggestioita yhä syvenevästä rentoutumisesta samalla kun lasketaan lukuja esim. yhdestä kymmeneen. Usein käytetään myös univertausta eli annetaan suggestio uneen vaipumisesta. Induktio on siis tietyntyyppinen suggestioiden sarja, jonka päämääränä on saattaa henkilö edelleen herkemmäksi suggestioille. Tämä prosessi on sikäli mielenkiintoinen, ettei siinä ole mitään elementtiä, jonka olisi todettu olevan välttämätön tai ratkaiseva. Esim. Niinkin keskeisellä asialla kuin silmien fiksaatiolla (tujottaminen yhteen pisteeseen) hypnoosi-induktion aikana ei ole todettu olevan merkitystä (Weitzenhoffer & Sakata, 1970).

Käytännössä siis induktion sisällöllä on huomattavasti vähemmän merkitystä kuin yleensä luullaan, koska suggestioherkkä ihminen tulee induktion seurauksena olemaan suunnilleen yhtä paljon ”hypnoosissa” induktiosta ja hypnotisoijasta riippumatta. Oleellista Kirschin (1991) mukaan on molempien osapuolien yhteinen käsitys, että kysymyksessä on nimenomaan hypnoosi-induktio ja koehenkilön odotus sen seurauksista sekä yksilöllinen hypnoosiherkkyys. Hypnotisoijan vaikutus tulee esille siinä kuinka hyvin hän kykenee saamaan aikaiseksi odotuksen tulevista muutoksista. Tutkimusten mukaan kasetille äänitetty induktio ajaa kuitenkin suunnilleen saman asian kuin elävässä vuorovaikuksensakin esitetty (ks. esim. Bongartz 1986).

Yleisen harhaluulon mukaan hypnotisoija voimiensa myötävaikutuksella vaivuttaa kohteensa hypnoosiin. Edelleenkin tapaa valitettavan usein jopa hypnoosia työssään käyttäviä henkilöitä, jotka kuvittelevat omaavansa tällaisia ”selittämättömiä voimia tai lahjoja” tai ”yliluonnollisia kykyjä” havaittuaan asiakkaidensa tai potilaidensa reagoivan myönteisesti heille annettuihin suggestioihin. Tällainen tulkinta syntyy helposti mikäli teoreettiset tiedot psykologiasta ja hypnoosista lepäävät hyvin hataralla pohjalla. Näille henkilöille on yleensä tyypillistä myös vilpitön vakuuttuneisuus siitä, että he pystyvät hypnotisoimaan kaikki ihmiset.

Hypnoosiherkkyys ja sen arviointi
Eräs keskeisimpiä ja selkeimpiä hypnoositutkimukseen liittyvistä tuloksista on se, että eri ihmisten välillä on huomattavia eroja niissä kokemuksissa, joita hypnoosin yhteydessä kykenee aistimaan. Tämän reagointitaipumuksen eli hypnoosiherkkyyden on todettu olevan myös suhteellisen pysyvä ominaisuus (esim. Gorassini & Spanos 1986, Gfeller et al. 1988).
Hypnoosiherkkyyttä arvioidaan mittareilla, jotka yleensä rakentuvat useista erilaisista suggestioista jotka koehenkilölle esitetään sen jälkeen, kun koehenkilö on ensin ”hypnotisoitu” eli hänelle on esitetty ns. hypnoosi-induktio. Näitä mittareita on olemassa useita, mutta tutkimuksessa ylivoimaisesti eniten käytettyjä ovat SHSS-C eli Stanford Hypnotic Susceptibility Scale, Form C (Weitzenhoffer & Hilgard 1962) sekä HGSHS-A eli Harvard Group Scale of Hypnotic Susceptibility, Form A (Shor & Orne 1962). Mittareiden suggestiot voidaan yleisesti jakaa niiden tyypin mukaan (Farthing 1992) kolmeen eri luokkaan:

Ideomotoriset suggestiot
ovat suggestioita mielikuvan seurauksena tapahtuvasta automaattisesta motorisesta muutoksesta. Oleellista on se, että koehenkilö kokee motorisen muutoksen tapahtuvan ilman tahdonalaista ponnistusta eli ”ikään kuin itsestään”. Tällainen mielikuva voisi olla vaikka ranteen ympärille sidottu naru, joka nostaa kättä vähitellen ilmaan.

Haastesuggestiot
ovat suggestioita, joissa koehenkilölle annetaan mielikuva jonkin normaalisti yksinkertaisen motorisen suorituksen vaikeudesta. Tällainen voi olla esimerkiksi mielikuva käden muuttumisesta niin painavaksi, että sen liikuttaminen käy mahdottomaksi. Suggestio on toteutunut, mikäli koehenkilö yrityksistään huolimatta ei saa kättään normaalisti liikkumaan.

Kognitiiviset suggestiot
ovat aistimuksiin (esim. hallusinaatiot) ja muistiin suunnattuja mielikuvia, jotka kokemuksina ovat vaikuttavimpia ja myös tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoisimpia.
Hypnoosiherkkyyttä arvioivat mittarit on suunniteltu pääsääntöisesti siten, että alussa annetaan helposti onnistuvia ideomotorisia suggestioita ja lopussa kognitiivisia suggestioita, jotka onnistuvat vain pienellä osalla ihmisistä. Herkkyysmittareiden normitiedoista (esim. Kallio & Ihamuotila, 1999) voi karkeasti todeta, että ideomotoriset suggestiot toimivat lähes 90%:lla, vasteen inhibitio- tyyppiset suggestiot noin 30 – 50%:lla ja kognitiiviset suggestiot noin 15 – 30%:lla koehenkilöistä. Luvut vaihtelevat eri tutkimuksissa ja siksi tarkkojen prosenttilukujen antaminen on mahdotonta.
Myös esimerkiksi visuaalisen hallusinaation voimakkuus vaihtelee eri ihmisten välillä siten, että osa näkee esimerkiksi ”hallusinaatiokissan” ja todellisen kissan yhtä selvinä eikä aina kykene erottamaan niitä toisistaan kun taas toiset näkevät hallusinaation jossain määrin himmeänä tai epätarkkana. Hypnoosiherkkyys muodostaa aika lähelle normaalijakaumaa samalla lailla kuin esimerkiksi älykkyys eli suurin osa ihmisistä sijoittuu asteikon keskelle ja molempiin ääripäihin sijoittuu vain pieni osa ihmisistä.

Hypnoosista puhuttaessa tulee kuitenkin harvemmin esille se tosiasia, että näihin kaikkiin edellä esitettyihin suggestioihin reagointi onnistuu joiltakin varsin hyvin myös ilman mitään edeltävää hypnoosi-induktiota. Barberin (1969) mukaan yleensä ainoastaan hypnoosiin liitettyjä ilmiötä voidaan monilla saada aikaiseksi myös koetilanteessa, jossa ohjeena on eläytyä vain annettuihin mielikuviin mahdollisimman hyvin. Kirjallisuudessa tästä käytetään termiä ”valve-suggestioherkkyys”, joka käsitteenä on siinä mielessä heikko, ettei lukuisista yrityksistä huolimatta ole löydetty kriteeriä, joka osoittaisi hypnoosi-induktion johtavan mihinkään poikkeavaan tilaan muuten kuin subjektiivisen kokemuksen tasolla. Hypnoosi-induktion on todettu (esim. Hilgard & Tart 1966) kuitenkin lisäävän suggestioherkkyyttä mutta valve-suggestioherkkyyden ja hypnoosi-induktiota seuraavan suggestioherkkyyden korrelaatio on hyvin korkea (= .86). Onkin varsin perusteltua siis olettaa, että näissä on kysymys samoihin mekanismeihin liittyvästä mielikuviin eläytymisestä.

Tässä yhteydessä on kuitenkin syytä painottaa, että kokeiden tulokset ovat hyvin paljolti riippuneet niiden tekijöistä ja mitkään kokeet eikä teoriat ole kyenneet tyydyttävästi selittämään koko ilmiön kirjoa. Viime aikoina on julkaistu useita tutkimuksia, jotka puoltavat erityisen hypnoositilan olemassaoloa. Lopullinen vakuuttava näyttö kuitenkin vielä puuttuu.

MITÄ HYPNOOSI ON?

Hypnoositutkimuksen keskeiset teoriat?
Nykyään tieteellinen hypnoositutkimus on jakautunut lähinnä kahteen koulukuntaan, joista toinen on keskittynyt selvittämään hypnoosiin liittyviä neuropsykofysiologisia tunnuspiirteitä (aivotoiminnassa tapahtuvia muutoksia) ja toinen koulukunta lähestyy hypnoosia lähinnä sosiaalipsykologisena ilmiönä. Näihin ryhmiin kuuluvat teoriat poikkeavat toisistaan yhden asian osalta ratkaisevasti: onko erityistä hypnoositilaa olemassa vai ei. Aivotason muutoksia tarkastelevat tutkijat kuuluvat tyypillisesti ns. tilateoreetikoihin (state-theorists) ja heidän lähtökohtansa on, että hypnoosissa tapahtuu ratkaiseva muutos aivojen tavassa käsitellä informaatiota eli aivotoiminta muuttuu normaalitilasta valvetilasta poikkeavaksi hypnoosin aikana. Sosiaalipsykologiset teoreetikot (ns. Non-state theorists) katsovat, että aivoissa ei tapahdu mitään normaalista poikkeava hypnoosin aikana vaan ihmiset käyttävät tässä erikoisessa sosiaalisessa tilanteessa erilaisia strategioita, jolloin he kykenevät saamaan kaikki hypnoosin yhteydessä kuvatut oudoimmatkin ilmiöt aikaiseksi (hallusinoimaan, kokemaan muutoksia muistissaan jne.). Toisinaan sosiaalipsykologisten teorioiden luullaan virheellisesti väittävän, että hypnoosia ei ole olemassa ja ihmiset eivät todellisuudessa edes koe mitään muutoksia. Molemmat teoriat pitävät ilmiöitä kuitenkin täysin todellisina mutta niiden teoreettinen selitys vaan poikkeaa radikaalisti.

Non-state teoreetikoiden lähestymistapa on terveen skeptinen ja he pyrkivät selittämään hyvin oudon ilmiön (erityinen hypnoositila aivoissa) jo olemassa olevilla käsitteillä. He ovatkin antaneet merkittävän panoksen hypnoositutkimukselle ja kyenneet osoittamaan, että moniin hypnoosiin liitettyihin ilmiöihin ei todellakaan tarvita mitään outoja tajunnantiloja vaan ilmiöt saadaan aikaiseksi myös pelkästään koehenkilöitä motivoimalla sekä manipuloimalla heidän odotuksiaan.

State-teoreetikot ovat kuitenkin kyenneet viimeisen 20 vuoden aikana tuottamaan yhä enemmän melko vakuuttavaa näyttöä siitä, että aivoissa todella tapahtuu muutoksia hypnoosin aikana. Toistaiseksi ongelma on ollut osoittaa, että nämä muutokset ovat juuri hypnoosista johtuvia ja miten ne liittyvät niihin käyttäytymisen ja kokemuksen tasolla tapahtuviin muutoksiin, joita hypnoosissa ilmenee. Ongelma on myös se, että yhtään selkeää kriteeriä hypnoositilalle ei ole kyetty toistaiseksi esittämään.

Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole toistaiseksi olemassa ainoatakaan testiä, jolla voisimme varmuudella tunnistaa ”aidon hypnoosin” erotukseksi esimerkiksi simuloijasta, joka pyrkii esittämään hypnotisoitua tai hyvin ko-operoivasta ja motivoituneesta koehenkilöstä. Tilanteen asettamat sosiaaliset vaatimukset toimia suggestioiden mukaan ovat hyvin merkittävä tekijä varsinkin, jos on kysymyksessä vastaanotolle apua hakemaan tullut potilas.

Mikä on hypnoositila?
”Hypnoositila” tai ”transsi” erilaisten hypnoosin yhteydessä esiintyvien ilmiöiden selittäjänä voi aiheuttaa enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, koska kaikki riippuu siitä miten tällaisen muuntuneen tilan määrittelemme. Tieteellinen keskustelu hypnoositilan olemassaolosta onkin osoittautunut hankalaksi lähinnä siitä syystä, että alalla ei ole yhtenäistä näkemystä siitä mitä tarkoitetaan käsitteillä ”hypnoositila” tai ”muuttunut tajunnantila”. Ongelmana on se, että ihmisen ”normaaliin tilaan” kuuluu jo niin suunnaton määrä erilaisia tuntemuksia ja kokemuksia, että jonkin määrittäminen ”muuttuneeksi tilaksi” pelkästään subjektiivisen tuntemuksen perusteella on äärimmäisen vaikeaa.

Toinen mahdollisuus on määritellä hypnoositila muuttuneella informaationprosessoinnilla aivoissa. Tämä ei kuitenkaan ole myöskään täysin yksinkertainen tehtävä. Aivot ovat nimittäin jatkuvan informaatiovirran pyörteissä ja siten joka ikinen hetki ainakin jotenkin erilaisessa tilassa.

Luultavaa on kuitenkin, että tulevaisuudessa juuri tämä kriteeri tulee olemaan ratkaisevassa asemassa hypnoositilaa määriteltäessä. Esimerkiksi nukkumisen (ilman unien näkemistä) ja valvetilan välillä on selviä eroja aivotoiminnassa ja mikäli samantyyppistä aineistoa saadaan hypnoosin suhteen niin kiista hypnoositilan olemassaolosta voidaan katsoa ratkaistuksi. Seuraava vaihe tutkimuksessa olisi tällöin selvittää onko tämä joko-tai ilmiö vai voiko onko se jonkinlainen jatkumo. Selvittämistä kaipaa myös se miten tämä muutos aivoissa selittää hypnoosiin liittyvää kokemusten ja käyttäytymisen muuttumista.

Miten erikoiset ilmiöt kuten hallusinaatiot voivat olla mahdollisia?
Hypnoosiin liittyvät erikoisimmat ilmiöt, kuten visuaaliset tai auditiiviset hallusinaatiot voidaan ehkä paremmin ymmärtää, kun tarkastelemme sitä luonnollista tapaa, jolla aistimuksemme yleensäkin välittyvät. Viime kädessähän esimerkiksi näkö- ja kuuloaistimukset ovat ulkoisten ärsykkeiden aikaansaamaa sähköistä aktivaatiota aivojen neuroneissa, mutta olemme edelleenkin täysin tietämättömiä siitä, miten ja miksi tällainen hermosolujen aktivaatio tuottaa meille erilaisia aistimuksia ja kokemuksia.

Toisaalta tiedämme myös, että aivot voivat tuottaa erilaisia aistimuksia ilman minkäänlaista ulkoista ärsykettä; näistä jokaisella on ainakin unien muodossa kokemuksia. Konkreettisesti tämä tulee esille mikäli aivoja ärsytetään suoraan sähköisesti (esim. avoaivoleikkauksen yhteydessä), jolloin potilas kokee erilaisia aistimuksia stimuloidusta alueesta riippuen. Aivomme eivät siis välttämättä tarvitse ulkoista ärsykettä, jotta voisimme kokea erilaisia aistimuksia, ja toisinaan aistimukset ilmenevät meille vastaavalla intensiteetillä kuin todellisen ulkoisen ärsykkeen aikaansaamat kokemukset. Esimerkiksi skitsofreniapotilaan harhat saattavat näin olla subjektiivisesti aivan vastaavia verrattuna ulkoisen ärsykkeen aikaansaamaan aistimukseen.

Hypnoosin aikana tuotettujen äänihallusinaatioiden yhteydessä on havaittu tietyn alueen aktivoitumista hallusinaation ja todellisen äänen kuulemisen yhteydessä. Tämä alue ei kuitenkaan aktivoitunut pelkästään kuvittelemalla ko. ääni (Szechtman 1998). Samaa pohjaa oleva mekanismi selittää todennäköisesti useita muitakin ihmisten kokemuksia ja havaintoja, jotka ovat heille itselleen täysin todellisia ja aitoja kokemuksia, vaikka niitä ei olekaan saanut aikaan ulkoinen ärsyke.

Hypnoositutkimus 2000-luvulla
Hypnoosin liittyy edelleen useita mielenkiintoisia kysymyksiä kuten suuret yksilölliset erot hypnoosi-induktion seurauksena ilmenevissä kokemuksissa sekä joidenkin ”hypnoosivirtuoosien” äärikokemukset. Hypnoositutkimuksessa on 2000-luvulla noussut keskeisiksi kasi erilaista tutkimussuuntaa. Toinen on keskittynyt tutkimaan hypnoosia itseään (intrinsic research) ja toinen suunta (instrumental research) käyttää hypnoosia yhdistettynä erilaisiin suggestioihin (Oakley & Halligan, 2009).

Ensin mainittu ”intrinsic research” tarkoittaa suoraan käännettynä ”olennaista tutkimusta”. Se tarkoittaa perustutkimusta, jonka päämääränä on pyrkiä löytämään vastaus kysymykseen: mitä hypnoosi on? Tutkimuksessa käytetään yleensä ns. neutraalia hypnoosia (neutral hypnosis) tai puhdasta hypnoosia (pure hypnosis) millä tarkoitetaan, että hypnoosin yhteydessä ei anneta muita suggestioita kuin hypnoosi-induktio (eli suggestio hypnoositilaan menosta). Tämän jälkeen tehdään erilaisia testejä hypnoosin aikana ja ilman hypnoosia. Tällaisia testejä voivat olla mm. erilaiset muistitestit tai neuropsykologiset testit. Aivotoiminnan mittaus- ja kuvantamistekniikkaa hyödyntävät tutkimukset ovat viime aikoina myös nousseet vahvasti esille. Tulokset ovat viitanneet neutraalin hypnoosin aiheuttavan muutoksia aivojen informaationprosessoinnissa, mutta eri tutkimusten tulokset ovat vaihdelleet niin paljon, että ei voida todeta jonkin tietyn alueen aivoissa olevan hypnoosin kannalta keskeinen.

Suurin osa hypnoositutkimusta on kuitenkin ns. soveltavaa tutkimusta (instrumental research). Tällöin hypnoosia ja suggestioita käytetään apuna tutkittaessa jotain muuta ilmiötä. Hypnoosin ja suggestioiden avulla voidaan vaikuttaa mm. attentioon, muistiin, kokemuksiin ja aistimuksiin (esim. kivun kokemiseen ks. Raij et al. 2005) eli tarjolla on huikea määrä yleisen psykologian kannalta keskeisiä alueita, joihin hypnoositutkimuksen avulla voidaan kontribuoida. Myös erilaisia neuropsykologisia oireyhtymiä voidaan tuottaa hypnoosin ja suggestioiden avulla (kokeellinen neuropsykopatologia) ja aivojen kuvantamismenetelmiä hyödyntämällä saada arvokasta tietoa näihin ilmiöihin liittyvästä aivotoiminnasta.

Oakley, D. & Halligan, P. Hypnotic suggestion and cognitive neuroscience. Trends in Cognitive Sciences 13, 264-270 (2009)
Raij, T., Numminen, J., Närvänen, S., Hiltunen, J., Hari, R. Brain correlates of subjective reality of physically and psychologically induced pain. PNAS 102, 2147–2151 (2005)
Weitzenhofer, A. & Sakata, K. Role of visual fixation in the production of hypnotic behavior. American Journal of Clinical Hypnosis 13, 104-107 (1970)

Sakari Kallio, 2010